Oi, Elvis!
Satuin katsomaan YLE Areenalta tammikuussa dokumentin Seitsemän Kertaa Elvis (The Seven Ages Of Elvis), ja voih, kuinka tuo ohjelma toikaan mieleeni muistoja varhaisteinivuosiltani! Dokumentissa käydään läpi periaatteessa koko Elviksen elämänkaari syntymästä kuolemaan, tosin suurimmaksi osaksi uran osalta, joskin myös joiltain osin perhesuhteita ja yksityiselämää sivuten.
Ensimmäinen muistoni, joka mitenkään liittyy Elvikseen on se hetki, kun kuulin hänen kuolleen tietämättä kunnolla edes kenestä oli kyse. Oli elokuu 1977 ja olimme Kemissä sukuloimassa. Olin 9-vuotias ja muistan olleeni äitini kanssa mummolan olohuoneessa. Aurinko paistoi ikkunan takaa sisään ja valaisi olohuoneen lattiaa, jossa istuin tekemässä jotain…. ja radiosta kuului monotoninen uutistenlukijan ääni. En itse kiinnittänyt uutisiin mitään huomiota, mutta muistan elävästi kuinka äitini yllättäen suorastaan kirkaisi, ja kun kysyin mitä oli tapahtunut, hän huudahti “Elvis on kuollut!”. Muistan äitini vaikuttaneen järkyttyneeltä…mutta sitten päivä jatkui ja muisto tuosta hetkestä jäi unholaan.
Kuva YLEN sivuilta
Kului muutama vuosi, ja eräänä viikonloppuna olimme koko perheen kanssa vierailemassa naapuriperheen kotona; oli muistaakseni perjantai- tai lauantai-ilta, aika myöhä jo, ja vanhemmat istuivat keittiössä parantamassa maailmaa viiniä naukkaillen. Sisarukseni olivat yläkerran lastenhuoneessa leikkimässä perheen lasten kanssa, ja minä “lapsikatraan” vanhimpana, teini-ikäisenä, istuin talon musiikkihuoneessa käyden läpi äänilevyjä. Suosikkejani noina vuosina oli mm. ABBA, Boney M, Kim Wilde…Stray Cats, mitä näitä nyt oli! Kuuntelin albumin toisensa jälkeen, välillä vain biisin tai pari, ja vaihdoin sitten seuraavaan. Käsiini osui sitten oikea helmi: iso laatikko, jonka avattuani löysin kuusi tai seitsemän Elviksen levyä! Levyt oli numeroitu, ja jokaisen kannessa koreili Elviksen kasvokuva….ensin hyvin nuorena, ja viimeisessä levynkannessa jo hiukan pöhöttyneenä. Tiedäthan, se “Vegas-Elvis” valkoisine haalareineen! Aloin kuuntelemaan noita levyjä, enkä saanut tarpeekseni! En muista enää tarkalleen miten kaikki oikein kävi, mutta kun lähdimme kotiin sinä yönä, niin minulla oli tuo Elviksen kokoelma mukanani! Sain levyt lainaan, ja siitä alkoi oma Elvis-fanitukseni. Sain selville, että tuo levykokoelma oli tilattu Valituista Paloista, se oli joku heidän yksinoikeudella myymänsä LP-boksi — ja kuin ihmeen kautta isäni suostui tilaamaan minulle omani, kun viimein palautin lainassa olleen kokoelman naapuriin.
Minusta tuli siis Elvis-fani henkeen ja vereen. Aika koomista näin jälkikäteen ajatellen; olihan Elvis jo kuollut vuosia aikaisemmin eikä uusia levyjä tai elokuvia ollut siis odotettavissa. Ja niin, ne elokuvat! Kun nyt näin niistä pätkiä tuossa Areenan dokumentissa, niin olivathan ne toki aivan hirveitä suoraan sanoen, ei hyvät hyssykät. Mutta kaipa ne vetosivat tuolloin, ja luulen kyllä että katsoin joka ikisen Elvis-leffan, joka vain Suomen TV:ssä näytettiin. Tuohon aikaan, eli 70- ja 80-lukujen taitteessa, oli mielestäni telkkarissa paljon muutenkin elokuvia 50-luvulta; muistan itse fanittaneeni myös Shirley Templen leffoja, ja ihailleeni Elizabeth Tayloria ja James Deania, hah! Huoneeni seinät olivat täynnä julisteita, joissa komeilikin tämä kolmikko: Elvis, Elizabeth Taylor ja James Dean….ja taisipa siellä olla myös Montgomery Clift. Äitiäni huvitti suunnattomasti, että minulla oli itse asiassa samoja idoleita, joita hän oli ihaillut nuoruudessaan. Muistelisin, että noihin aikoihin -kun olin siis ala- ja yläasteella- meitä oli koulussa ikäänkuin kahta jengiä: fiftarit ja punkkarit. Itse en kokenut välttämättä kuuluneeni kumpaankaan porukkaan mitenkään ‘tiukasti’; tykkäsin enemmän 50-luvun rock’n rollista ja vanhoista elokuvista — mutta toisaalta myös sellaiset bändit kuin Hassisen Kone ja Pelle Miljoona olivat minusta hyviä. Ai vitsit - tätä kirjoittaessa alkaakin mieleen ponnahtaa jos minkälaista musiikkimuistoa!
Palatakseni vielä kuitenkin Elvikseen ja tuohon Areenan dokumenttiin; ohjelma oli mielestäni tosi hyvä ja suosittelen sitä lämpimästi, oletpa Elvis-fani tai et. Aihe on minusta ainakin mielenkiintoinen ylipäätään; miten joku ihminen tulee niin suosituksi ja miten sitten elämä meneekin yllättävästi alamäkeen. Eilen itse asiassa katsoin toisen musiikkiin ja suosittuun esiintyjään liittyvän dokumentin Netflixiltä; Miss Americana — tämä filmi kertoo Taylor Swiftin tähän astisesta urasta ja hänen kokemuksistaan henkilökohtaisesti kerrottuna. Rehellisesti sanoen en taida pystyä nimeämään yhtäkään Taylor Swiftin biisiä, mutta dokumentti oli minusta todella mielenkiintoinen ja Swift vaikuttaa fiksulta tyypiltä. Jos mitään ihailen ihmisissä -ja jos itse voisin valita yhden “supervoiman”- niin se on kyky tehdä biisejä! Swiftin dokkarissa näytetään tuota laulunkirjoittamisen ja -säveltämisen etenemistä, ja se on aivan mieletöntä katseltavaa! Muistan ihailleeni ja ihmetelleeni samaa miltei mykistyneenä katsoessani Metallican Some Kind Of Monster-dokumenttia……ei vain voi käsittää, miten joku ihminen osaa tehdä musiikkia, ja niin hyvää sellaista kaikin lisäksi!
Mitenkäs se sanonta meneekään: kaikki paitsi musiikki on turhaa! Ja vaikka Elvis on kuollut, niin tottahan sekin on jollain tavalla, että kuitenkin…Elvis elää! :)
