Miten hanskata pettymykset ilman tukiverkkoa - ja sokeria!

Otsikossa pitäisi kylläkin olla kysymysmerkki perässä, sillä tämä postaus ei todellakaan ole mikään informaatiopaketti pettymyksistä selviämiselle yksin - päinvastoin: kysymys on itsellenikin avoin, ja tuli akuutti tarve tiputella näitä sanoja näkyville, toivoen että tämä jotenkin auttaisi jäsentelemään asioita omassakin päässäni. Haluan löytää vastoinkäymisten purkamiseen jonkun muun keinon kuin sokerimätön 😅 Sain tunti sitten huonoja uutisia, ja automaattinen reaktio oli se, että nyt äkkiä kauppaan hakemaan suklaalevy tai lakupussi! Ihan surkeaa, että sokerista on kehittynyt minulle kuluneen vuoden aikana lohdun ja turvan tuoja. Se tunne, kun käperryn sohvannurkkaan, pistän Netflixin tai Yle Areenan päälle, ja alan mussuttamaan Porvoon Herkun lakritsipussia kohti nassua tai nautin koko pintin Ben & Jerry’s -jäätelöä samalla kun katson televisiosta jotain hyvää sarjaa tai dokumenttia. Olen onnistunut kouluttamaan aivoni tällaiseen toimintatapaan, että tuo herkutteluhetki tuo minulle turvaa ja lohtua, auttaa pääsemään haastavasta hetkestä eteenpäin. Ja kas kummaa, niin vain on vaa’an lukemakin jo seitsemän kiloa enemmän kuin vain puoli vuotta sitten - puhumattakaan siitä, että kun se sokerinen tuokio on ohi, ei fiilis todellakaan ole parempi. Päinvastoin.

Huono uutinen = herkuttelu. Surullinen olo = herkuttelu. Yksinäinen fiilis = herkuttelu. Viikonloppu = herkuttelu. Mikään ei tunnu miltään = herkuttelu.

En ole koskaan lakupussiin sylkenyt, joten herkuttelu sinänsä ei ole mitään uutta - se vain on nyt ryöpsähtänyt käsistä ja jotenkin jopa eskaloitunut viimeisten kolmen, neljän kuukauden aikana. Tämä ja viime vuosi ovat muuttaneet elämääni niin, että säännöllinen jutustelu toisen ihmisen kanssa on hävinnyt kokonaan (viime postauksessa mainitsemani mies, plus työyhteisöt), ja vaikka tapaankin paria ystävääni satunnaisesti, ja kai voisin tekstiviestein pitää heitä ajan tasalla omasta arjestani, en sitä kuitenkaan viitsi jatkuvasti tehdä. Ihmisillä on kuitenkin parisuhteensa ja työnsä, oma arkensa, ja esimerkiksi jokaisesta työpaikan hausta ja haastattelustani ei todennäköisesti ole tarpeen heille ilmoitella 🙃 Tämän päivän huono uutinen olikin juuri se, etten saanut erästä työpaikkaa jonka haastatteluissa olin edennyt toiseksi viimeiselle kierrokselle. Edellinen haastattelu oli mennyt mielestäni niin hyvin, että pettymys oli suuri, kun sain tietää etten selvinnyt vimpalle kierrokselle. En myöskään ollut kertonut tästä koko rekrystä kenellekään, joten ehkä se olotila uutisen jälkeen oli siksikin tosi ikävä, ja toi sellaisen toivottoman tyhjän olon. Ja välittömästi herkkuhammas heräsi huutamaan.

Tänään kuitenkin jokin pieni ääni sisälläni alkoi piipittämään, että ehkä se sokeri ei oikeasti mihinkään auta - paitsi selluliitin ja elopainon kasvattamiseen, juu. Itse asiassa aikaisemmin tänään olin käynyt pitkästä aikaa tekemässä kuntosalitreenin, joten sekin varmasti edesauttoi sitä tunnetta, ettei halunnut “pilata” treeniä vetämällä näin illansuussa sitten sokeriöverit. Keitin kaurapuuron, johon sekoitin pakastemansikoita ja granolaa, banaanin ja vähän kookosmannaa. Sokeria toki näissäkin, mutta ehkä pikkuriikkisen vähemmän haitallisessa muodossa (ehkä…).

Luulen, että olen jollain lailla ns. herkemmässä mielentilassa tällä hetkellä, kun tulevaisuus on avoin ja tässä vaiheessa alkaa se taloudellinen tilannekin jo huolettaa. Karenssin päättymiseen on vielä nelisen viikkoa, ja olin jo ehtinyt tämän nyt päättyneen rekryn osalta uskaltaa toivoa, että ehkä jopa pääsisin töihin kuun vaihteessa. Nurinkurinen fakta tietysti tässä herkuttelussa on se, että jokainen ostettu herkku on myös aivan turha menoerä pienessä työttömän budjetissa, joten siinäkin mielessä herkuttelu on huono idea lohduttajana ja juttuseurana! Mitä tehdä??

Pitäisi keksiä siis joku muu lohdun- ja turvallisuuden tunteen tuoja kuin herkkuhetki, koska aivothan voi todellakin ‘kouluttaa’ uusia tapoja oppimaan - haaste tässä vain se, että mikä se korvaava asia voisi olla? Salijäsenyys päättyy tällä viikolla, koska ei tuloja. Kävely ja juoksu onnistuu, myös kotitreeni punteilla, kyllä. En vain tiedä, että ovatko nämä asiat verrattavissa siihen tunteeseen mitä haen; se turvaverkon tai sosiaalisuuden puute tässä varmaan -ainakin tänään tuntuu siltä- tässä painaa. Ehkä pitäisi vain viitsiä olla aktiivisempi itse ystävien suhteen? Yksi parhaista ystävistäni asuu rapakon takana, ja viestittelin hänelle juuri viikonlopun aikana synttärionnittelut. Siinä sitten kun tekstasimme eestaas, hän myös sanoi että olisi jo korkea aika meidän ottaa taas videopuhelukin; siinä vasta itsekin hoksasin miten kauan viime kerrasta onkaan! Puhuimme myös, että alkaisimme tehdä “suunnitelmaa” vuodelle 2022, jotain positiivista jota voisimme odottaa - oi, miten ihanaa olisikaan pystyä suunnittelemaan vaikka matkaa Floridaan, tai road trip Kaliforniaan San Franciscosta alas San Diegoon….siihen tosin tarvittaisiin ensin se työpaikka 😅.

Ehkä tähän asiaan ei ole mitään äkkinäistä ratkaisua; ehkä täytyy vain yrittää olla tiukkana, ja vastoinkäymisten ja alakulon vallatessa napata vaikka kuulokkeet päähän ja laittaa lempimusiikkia soimaan. Laittaa tekstiviesti ystävälle, vaikka ei haluaisikaan vaikuttaa epätoivoiselta, mutta vain jakaa huonot (tai hyvät!) uutiset - sehän kuitenkin tuo sitä tunnetta, että joku toinen ihminen on tietoinen ja kuulolla siitä, mitä elämässäni tapahtuu, vaikkei kasvotusten välttämättä tässä olisikaan. Kun tämä Covid-tilanne tästä alkaa olla paremmalla tolalla, ja jos se työpaikkakin jossain vaiheessa taas löytyy, niin sitten nähtävästi on vähän helpompi laajentaa tätä reviiriä muuallekin kuin kotikulmille; kenties joogatunnille, ehkä leffaan, miksei keikalle tai taidenäyttelyynkin. Ensimmäinen askel kuitenkin -jälleen kerran- se, että train your brain: hyvä olo löytyy tekemisen ja puhumisen kautta, eli aivan muualta kuin lakritsipussin uumenista.