Elämä on tuolla jossain
Kuten harvakseltaan ilmestyvistä bloggauksista voi päätellä, ei elämässä ole juuri mitään tekeillä. Veikkaisin jopa näin noviisin näkökulmasta, että jonkin sortin masennus on oikeasti ollut päällä nyt jo muutaman kuukauden. En muista olleeni koskaan toukokuussa näin alakuloinen ja saamaton. Toukokuu, tuo kesän kynnyksellä oleva ihanan kevyt ja aurinkoinen ajanjakso, jolloin luonto herää taas kukoistukseensa pikkuhiljaa, ja vieno lupaus kesästä saa mielen laulamaan ja kropan liikkeelle!
Ei tänä vuonna. Kevät 2022 on ollut ahdistava, enkä enää jaksa tehdä paljon muuta kuin herätä pakon edessä aamulla työpöytäni ääreen istumaan ja ahdistumaan lisää.
Jokainen arkipäivä on yhtä raskas kuin jos yrittäisi juosta betonikengät jalassa. Lasken joka viikko päiviä - ei, tunteja - viikonloppuun, mutta kun viikonloppu koittaa, en pysty nauttimaan siitäkään vaan haluan vain nukkua ja syödä jäätelöä. Murehdin tulevaa. Tulevaa viikkoa, tulevaa kuukautta…tulevaa syksyä, kun taas yksi määräaikaisuus loppuu ja pitäisi jo tässä vaiheessa löytää uusi työ, koska taloudellinen tilanne ei kestä työttömyyttä tällä kertaa. Ehkä kodittomuus onkin se seuraava haaste elämässäni, sitä en olekaan vielä kokenut, jee! Murehdin myös -kuten varmasti moni muukin- Ukrainan ja maailman tilannetta aivan jatkuvasti. Siitä ei vain pääse eroon; se on mörkönä taustalla koko ajan. Se vaikuttaa jollain tasolla kaikkeen ainakin omalla kohdallani; välillä hieman enemmän taustalla, toisinaan vahvasti etualalla - niin vahvasti, että kaikki muu tuntuu merkityksettömältä….koska kuka tietää, vaikka huomenna kaikki olisi osaltamme ohi. Mitä merkitystä on kaiken maailman laskutuksilla, myyntiluvuilla, urheilusuorituksilla.
Elämäni isoja iloja: sohvalla maatessa voi katsoa kaunista auringonlaskun värjäämää taivasta. Kätevää, ei tarvitse edes nousta ylös!
Sitten toisinaan saan jostain hetkellisesti sen verran energiaa, että yritän edes vähän edesauttaa parempaa tulevaisuutta, mikäli sellainen vielä on luvassa. Tänään olen lähettänyt pari, kolme avointa työhakemusta yrityksiin, jotka työllistävät ihmisiä nimenomaan etätöihin ympäri Eurooppaa. Luulen, että minun on pakko tehdä dramaattinen muutos elämääni syksyllä, jotta pääsen pois Suomesta ja tästä samasta kaavasta jota toistan. Työpaikkoja, jotka eivät ole minulle tarkoitettuja, mutta joihin haen aina uudelleen toivoen erilaista lopputulosta. Elämä menee kärvistellessä, ei ole stabiilia tilannetta koskaan…. ja tätä stressatessa ajan itseni niin loppuun, että lopulta löydän itseni tästä tilanteesta, jossa en enää jaksa kuin yrittää pysyä hengissä päivä kerrallaan.
Haaveissani elän elämää, joka on elämisen arvoista. Haaveissani tämä blogikin on hyvin erilainen; kuvia ja ajatuksia päivistä, joina herään jokaiseen -tai ainakin useimpiin- aamuihini kiitollisena ympäristöstä jossa elän, työstä jota teen vakituisesti, ilman pelkoa tai huolta muutaman kuukauden päässä häämöttävästä epävarmasta tilanteesta….kivassa työyhteisössä, vaikkakin ehkä oman kotini suojista, ehkä hybridi-moodissa. Ehkä Espanjassa, ehkä jossain muualla. Ehkä pienemmällä palkalla kuin nyt, ehkä vaatimattomammin, mutta paikassa, jossa aurinko antaa energiaa eikä yksinäisyys tunnu niin raskaalta, koska ympäristö antaa niin paljon.
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa….eikö niin?
