Sitä tikulla silmään, joka....
…..vanhoja muistelee?
Olen huomannut, että mieleni harhailee tätä nykyä todella paljon menneisiin aikoihin. Kääk, onko tämä vanhan ihmisen merkki? No, eipä tässä enää mitään eilisen teeren tyttöjä toki ollakaan, ettei sen puoleen. Uskon tosin, että juuri nyt nuo muistelot ja niistä voiman ja toivon ammentaminen ovat ehkä pikemminkin oma selviytymiskeinoni. Kun tällä hetkellä ei ole tulevaisuudessa juurikaan mitään odotettavaa, ei mitään mihin tarttua paremman huomisen toivossa, niin kaipa tuo pääkoppa ja sydän sitten palaavat ajassa taaksepäin luoden jonkinlaista turvallisuuden tunnetta muistoista, ikäänkuin muistuttaen, että hei - katso mitä hyviäkin asioita olet saanut elämäsi aikana kokea, kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu!
Florida on ollut mielessä pajon menneinä viikkoina. Toisinaan mietin, etten saisi antaa itseni lähteä sille tielle mieleni kanssa; nuo vuodet olivat parasta aikaa elämässäni, kaikkine arjen iloineen ja suruineenkin, ja paluu Suomeen vasten omaa tahtoani oli yksi elämäni pahimmista traumoista, perheenjäsenten kuolemien kanssa samaa kaliiberia. Se saattaa ehkä kuulostaa liioittelulta, mutta muutin Floridaan Englannista vain reilu vuosi äitini kuoleman jälkeen, ja alle neljä vuotta veljeni kuoleman jälkeen - olen aina kokenut, että Florida tavallaan pelasti minut. Täysin uusi elinympäristö, uusi työ, uudet ystävät…ihana Atlantin valtameri, lämpimässä tuulessa huojuvat palmut, rakastamani maa - kaikki tuo auttoi minua toipumisen tielle juuri kokemieni menetysten jälkeen. Ainakin hetkellisesti.
Key West, Florida Keys - toukokuussa 2004
Minulla on tietysti esimerkiksi Facebookissa ja Instagramissa paljon ystäviä Floridan ajoilta, joten jatkuvasti näen kuvia heidän elämästään, joka siellä jatkuu ilman meikäläistä….ja on jo jatkunut 16 vuotta. Katkeransuloista on se, että tiedän kuinka ihan jokainen heistä soisi sen minulle, että pääsisin jollain konstilla sinne palaamaan - aina välillä puhumme aiheesta, mutta eihän meillä kenelläkään ole siihen mitään keinoja; maahanmuutto on mitä on, viisumit ovat kiven takana tavallisille pulliaisille tänä päivänä. Siltikin jaksan yhä vain toivoa, ja naiivisti lähetellä aina silloin tällöin rapakon taakse työhakemuksiakin. Viimeksi toissa viikolla pistin tuttuun firmaan taas päivitetyn CV:n….niin noloa kuin sen onkin :) Mutta, mutta: the heart wants what it wants, ei auta päätökset päästää tästä haaveesta irti, sitä on yritetty muutamaan otteeseen tässä vuosien aikana.
Olen joskus verrannut tätä kokemusta siihen, miten akvaariokala pääsee pienestä elinympäristöstään pitkän odotusajan jälkeen isoon valtamereen - vain saadakseen kokea hetken aikaa sen, mitä on elää omaa unelmaansa vapaana ja siinä ympäristössä jonne kuuluu oikeasti…ja sitten, ilman mitään varoitusta, tuo fisu heitetäänkin takaisin akvaarioon, eikä ulospääsyä enää ole. Ähäkutti, luulitkos tosissasi että tämä on pysyvää? Eräs ystäväni kerran täällä kotimaassa hyvää tarkoittaen kysyi minulta, että olisiko millään mahdollista, että yrittäisin asennoitua asiaan niin, että olisin vain kiitollinen siitä että ylipäätään olen saanut (kahdesti) asua Yhdysvalloissa? Että hyväksyisin tilanteen tällaisenaan ja jatkaisin elämääni tyytyväisenä Suomessa? Ja totta kai juuri tuollainen lähestymistapa olisi myös itselleni varmasti parempi. Ikäänkuin buddhamaisesti hyväksyä tämä hetki, tämä elämä, eikä havitella mahdottomia, koska desire is the cause of unhappiness. En kuitenkaan tiedä, olenko oikeasti ikinä valmis lyömään hanskoja tiskiin tämän unelmani kanssa, onhan se kulkenut mukanani aivan alakoululaisesta asti, ellei kauemminkin. Kenties, jos jossain vaiheessa kävisi niin, että täällä kotimaassa elämääni tulisi enemmän sisältöä tai peräti rakastuisin, niin haave jenkkeihin palaamisesta alkaisi hiipua. En tiedä, se selvinnee elämän edetessä.
Nyt palaan kuitenkin tähän hetkeen, ja alan psyykkaamaan itseäni kohtaamaan huomenna ahdistavan uuden viikon alkamisen. Toivottavasti sinulla on hyvä fiilis alkavasta viikosta ja olet elämässäsi juuri siinä kohtaa, missä haluatkin olla <3
