Elokuuhun tyhjän päällä

Niinhän siinä sitten kävi, että luovutin. Löin niin sanotusti hanskat tiskiin ja purin työsopimukseni koeajan vielä ollessa voimassa, ilman tietoa uudesta työpaikasta. Hyppäsin tyhjän päälle, kuten sanonta kuuluu. Tulevaisuus on täysin auki tänään.

Tiedostan täysin, miten uhkarohkeaa, tyhmänrohkeaa - ehkä jonkun mielestä jopa tyhmää - tällaisen päätöksen tekeminen on. Mitä voin tähän sanoa? Jokainen meistä tietää omat voimavaransa (toivottavasti!) ja omalla kohdallani tunsin, että jos väen vängällä jatkan tsemppaamista, niin kohta oikeasti pimahdan. Jotkut asiat eivät ole omassa kontrollissa, mitä tulee työpaikkoihin ja kollegoihin. Jos näet parin, kolmen kuukauden kuluessa miten yrityksessä toimitaan ja millaisia ihmisiä tiimissäsi on, ja tiedät ettei edes työn oppiminen paremmin muutaman lisäkuukauden jälkeen tätä tilannetta tule muuttamaan….mitkä ovat vaihtoehdot? En viitsi tietenkään julkisessa blogissa tästä tämän yksityiskohtaisemmin kertoa; sanottakoon vain se, että ihminen joka oli tässä työssä minua ennen, oli myös lähtenyt pois parin kuukauden jälkeen samoista syistä kuin itsekin lähdin - ja hänkin lähti tyhjän päälle, ilman uutta työtä turvanaan.

Vaikka työpaikasta lähteminen jollain tasolla on helpompaa, kun sen on aikaisemminkin tehnyt…niin ei se silti todellakaan ole helppo ratkaisu - erityisesti ellei ole uutta työpaikkaa odottamassa. Viimeinen keinohan se on, kun tilanne on mennyt siihen että kyseessä on oma hyvinvointi ja mielenterveys. Kun itku on joka päivä seurana. Kun sydän hakkaa ylikierroksilla ja kädet tärisevät aamuisin työkonetta avatessa. Kun pelkäät seuraavaa Teams-soittoa kahdeksan tuntia non-stop. Kun näet painajaisia tai et nuku ollenkaan. Kun kaikki energia menee siihen, että pystyt vetämään työpäivän läpi, eli harrastukset jäävät pois ja viikon ainoa rauhallinen ja kutakuinkin tavallinen hetki on perjantai-illasta lauantai-iltaan. Kun elät jatkuvassa jännitystilassa ja alat pelkäämään omaa varjoasikin. Kun saat minihermoromahduksia päivittäin aivan epäloogisissa tilanteissa: vaikkapa veitsen tippuminen lattialle, ja itkusta ei meinaa tulla loppua. Osa näistä haasteista tietysti liittynee corona-aikaan ja siihen, että etänä uuden työn opettelu ja tekeminen, yksin asuessa ja ilman tukiverkkoa, on ehkä käynyt enemmän voimiin ja tunteisiin, kuin jos elämä ja maailma olisi ollut normaalitilassa tänä vuonna. Joka tapauksessa tiedän, että en olisi jaksanut yhtään enempää - olisin yksinkertaisesti murentunut lopullisesti. Vielä en ole valmis luovuttamaan elämän suhteen, vaikka tämän työpaikan suhteen nyt luovutinkin. Olen myös vilpittömän kiitollinen esimiehelleni, joka totesi että työtähän tämä vain on, ja että elämässä on muitakin arvoja jotka ovat tärkeämpiä. Jopa vähän naureskelimme sitä, että ehkä vielä joku päivä taas kohtaamme - tämä oli minusta hieno asenne esimieheltä.

Tänään kävin juoksemassa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Ei haitannut, vaikka kaatosateen sain niskaani jossain vaiheessa, ja vaikka välillä kroppa vaati kävelemäänkin. Metsätaipaleella yksinäni viilettäessäni tunsin taas outoa mielenrauhaa, joka on muutenkin kasvavassa määrin taas seuranani. Nukun hyvin. Ei painajaisia! Olen hämmästellyt, miten voin edes nukkua aamuviiteen tai -kuuteen saakka heräämättä muutamaa kertaa yön aikana! Olen järjestellyt vaatekaappini, olen aloittanut Google Garage-opintoja omaan tahtiini, olen kaavaillut seuraavia askeleitani. En vielä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta juuri tänään on ihan hyvä fiilis. Seuraavat viikot yritän kovasti miettiä, olisiko täydellinen uranvaihto nyt paikallaan, ja jos kyllä, niin mitä tämä voisi tarkoittaa käytännössä.

Elämä jatkuu.