Elossa!

Helmikuu on ehtinyt edetä jo heinäkuuksi sitten edellisen blogikirjoitukseni. Istun juuri parvekkeellani kuunnellen lehtipuiden havinaa heinäkuun alun (viileähkössä) kesätuulessa, ja mietin, että miten summaisin kuluneen kevään ja alkukesän tähän postaukseen. Hmm….🤔

Suomen kesä 💚

Pakko kai se on myöntää, että kevät oli melko haastava; tavoite oli pitkälti vain selvitä päivästä toiseen, 24 tuntia kerrallansa, yrittäen kärsivällisesti pitää katse tulevaisuudessa…toivoen tasaisempia aikoja. Jos mikään itseäni turhauttaa, niin juuri se, että ei elä tässä hetkessä, vaan odottaa jotain tulevaa…ja juuri tällainen ihminen en haluaisi olla.

Viimeksi mainitsinkin, että olin aloittamassa jälleen kerran uudessa työpaikassa maaliskuun alussa, vain kolme kuukautta Espanjasta palaamisen jälkeen ja vain kolme kuukautta siitä, kun olin aloittanut Suomessa uudessa työpaikassa 🤣. No, uusi työ on aina kaikin puolin kuormittava asia ihmiselämässä, olipa se sitten heti hyvä tai huono kokemus. On perehdyttämistä, uusi tiimi, uusi yritys ja -kulttuuri….uutta kaikki. Uuden alun monesti läpikäyneenä jo tiedän, että minulla ottaa noin kolmisen kuukautta, että alan tuntea oloni kotoisaksi ja jokseenkin rutiininomaisemmaksi - ja lähimenneisyyteeni näitä uusia alkuja riittää peräti kolme perätysten. Ei siis liene ihme, että tädin voimavarat ovat olleet hiiieeeeman tapissa kevään aikana!

Onneksi on meri miltei takapihalla - tästä saan voimaa 💙

Luojan kiitos uusi/nykyinen työpaikkani on osoittautunut hyväksi! Tulin kuitenkin taloon juuri vuoden kiireisimpänä aikana, joten työkuorma oli todella massiivinen heti ensimmäiset pari kuukautta. Uutena työntekijänä sitä luonnollisesti vielä tekee työt hieman hitaammin, ja haluaa tarkistaa ja varmistaa, että on todellakin tehnyt asiat oikein - ja kevään mittaan tein tosi paljon ylipitkää päivää. Varmasti jo alkaa ikäkin tässä vaiheessa vaikuttaa, sillä en muista, että koskaan olisin työn takia ollut fyysisestikin niin väsynyt! Onneksi minulla on ihana esimies ja avulias tiimi ympärillä, joten tilannetta saatiin tasattua ja nyt onkin ollut ihan yleisesti hieman rauhallisempaa. Ennen kuin päästiin tähän vaiheeseen, niin aloin kyllä olla jo ihan lopussa, psyykkisestikin; tuli tunne, ehkä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, jos koskaan, että en taida enää jaksaa. Aloin miettimään, että olenko oikeasti vain tosi väsynyt kaikista viime vuosien muutoksista ja haasteista - vai olenko jo tässä vaiheessa masentunut. Aika pelottavaa oli muutaman viikon ajan huomata, etten enää pystynyt kääntämään ajatuksia positiiviseen suuntaan, vaan kirjaimellisesti yritin vain selvitä huomisesta…ja sitten taas huomisesta…päivä kerrallaan.

Olen aikaisemminkin kai maininnut, että riippumatta minkälaisia elämän estejuoksuja tässä on jo ehtinyt käydä läpi, niin jostain se sitten lopulta aina löytyy se voima jatkaa. Jossain vaiheessa alkaa turhauttamaan oma negatiivisuus ja eteen jää kaksi vaihtoehtoa; luovuta kokonaan tai kerää itsesi, nainen! Kesäkuun alun päivinä, kun vielä rämmin epätoivon suossa ja ihmettelin, että näinköhän tästä vielä noustaan….eteeni tipahti -ehkä maailmankaikkeuden vinkkinä- dokumentti Tina Turnerin elämästä. Jokaiselle on varmaan tuttu hänen tarinansa; turvaton lapsuus, väkivaltainen avioliitto, joka kesti 16 vuotta…ja menestyksekäs artistin ura, jonka huippuhetket hän koki nelikymppisenä ja sen jälkeen. Itsellekin Turnerin musiikki on tuttua, mutta vaikka yleisellä tasolla hänen elämäntarinansa pääpiirteittäin tunsinkin, niin tuo dokumentti toi esille paljon asioita, joita en ollut tiennyt. Dokumentista hyppäsi itselleni hyvin selkeästi esiin asia, jota aloin heti tuolloin myöhäisenä lauantai-iltana tutkimaan enemmän….ja joka on yllätyksekseni alkanut antaa minullekin toivoa elämän haasteiden edessä. Tästä enemmän seuraavalla kerralla…ja lupaan, että ennen joulua 😅

Ihanaa heinäkuuta sinulle 💕